Lukijan, kirjakauppiaan ja kustantajan blogi

Esitin Uuden Suomen blogissani http://heikkisavola.puheenvuoro.uusisuomi.fi toiveen, että kaikki Finlandia-palkintoa tavoittelevat kirjat julkistettaisiin. En tiedä oliko toiveeni ansiota vai mitä, mutta Finlandia-raatiin kuulunut Kirsi Piha julkisti omassa blogissaan parikymmentä kirjaa: “kuuden kirjan ulkopuolelle jäi moni todella hyvä kirja, joita voi hyvillä mielin suositella luettaviksi.” Listalla ovat kaikki kaksi Robustoksen tänä vuonna julkaisemaa romaania, Maria Syvälän Koti ja Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen.

Yleensähän ehdokaslistan ulkopuolelle jääneitä ei ole julkistettu, vaikka se olisi hyvin kiinnostavaa tietoa lukijoiden kannalta.

Helsingin Sanomat kertoi vähän aikaa sitten, mitkä kustantamot ovat pienkustantamoja. Tänään Hesari sitten kuvailee painetuilla kulttuurisivuillaan, millaisia pienkustantamot ovat.  Etenkin lista pienkustantajien huonoista puolista on kiinnostava: työvoiman rajallisuus apurahojen vaikea saanti, jakelu, laadun heittely, markkinointi, nyrkkipaja-asenne, kapea profiili.

Ovatko nuo esimerkiksi Kariston tai Teoksen ongelmia? Nehän ovat Hesarin aiemman jutun mukaan pienkustantamoja.

Pienkustantamojen luonnehdinnat ovat kuitenkin sivuseikka Hesarin varsinaisessa jutun aiheessa, joka on dekkaristien perustama uusi kustantamo, osuuskuntamuotoinen CrimeTime. Uudet kustantajat laskevat, että heille jää uuden toimintamallin ansiosta aina vähintään 60 prosenttia kirjojensa myyntivoitosta. Kuulostaa oikein hyvältä.

Miten tämä sitten eroaa perinteisestä omakustantamisesta? Samasta yksinkertaisesta asiasta on kyse: kirjailijan itsensä kustantamista kirjoista. Kirjailija voi tietenkin etäännyttää itsensä kustantajan roolista palkkaamalla jonkun tekemään kustantajalle kuuluvat tehtävät ja keskittymällä itse kirjoittamiseen, uuden kustantamon omistamiseen - ja ennen kaikkea myyntivoitoista nauttimiseen, jos niistä riittää nautittavaa painolaskun, markkinointikulujen, palkkojen, vuokrien jne jälkeen.

Kaikki uudet toimintamallit ja ajatukset ovat totta kai tervetulleita kirja-alalle, etenkin jos ne selkeyttävät, tervehdyttävät ja oikeudenmukaistavat toimintaa.

Jarmo Papinniemi kertoo Parnasson blogissaan antaneensa taustatietoa toimittajille, jotka tekevät juttua kirja-alan kriisistä ja toisaalta siitä mitä hyvää kirja-alalla parhaillaan on tapahtumassa. En tiedä, onko keskustelujen satoa luettavissa tänään Helsingin Sanomien painetun version kulttuurisivuilta, sillä siellä kerrotaan joillakin pienkustantajilla menevän hyvin.

Niin tai näin, Helsingin Sanomien määritelmä pienkustantamoille on vähintäänkin erikoinen. Jutussa käsiteltäviä pienkustantamoja ovat nimittäin mm. Karisto, Schildts, Teos, readme.fi, Arktinen Banaani, Minerva jne. Liikevaihdoltaan pienimmät ovat Myllylahti ja Vastapaino, jotka kummatkin julkasevat yli 20 kirjaa vuodessa.

Jos nämä mielestäni keskisuuret kustantajat ovat pienkustantamoja, millä nimellä sitten kutsutaan niitä kustantamoja, jotka ovat pienempiä kuin Hesarin jutussa mainitut kirjatehtaat.

Ymmärrän toki Hesarin kulttuuritoimitusta hyvin, todellisten pienkustantamoiden etsiminen olisikin ollut työlästä, sillä niitä ei löydy Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenluettelosta, eikä välttämättä Helsingin keskustan isojen kirjakauppojen hyllystä.

Helsingin Sanomat julkaisi tänään mielenkiintoisen Vallan verkosto-kaavion kirja-alan vallankäyttäjistä. Jutussa listattiin nelisenkymmentä henkilöä eri puolilta kirja-alaa, heidän tehtävänsä ja keskinäiset suhteensa: kuka on ollut kenenkin kanssa naimisissa, ketkä ovat olleet työkavereita jne.

Hesarin Vallan verkostoon kuuluu kuusi kustantamoa (WSOY, Otava, Gummerus, Tammi, Teos ja Ntamo) ja kaksi kirjakauppaa (Akateeminen ja Suomalainen, täydennettynä S- ja K-ryhmän marketeilla) ja neljä mediaa (tietenkin Hesari itse, Yleisradio, Parnasso ja “naistenlehdet”). Mukana on myös joukko alan järjestöjä (esim. Kirjailijaliitto), rahoittajia (esim. Suomen Kultturirahasto) ja palkintoja (esim. Finlandia).

Vallan verkosto kuvaa kirja-alan vallankäyttöä monessa asiassa täysin oikein. Jos kirjaa ei näy Hesarissa, Ylen ohjelmissa, Parnassossa eikä naistenlehdissä, kirjaa ei suurelle yleisölle ole olemassakaan.

Miten sitten noihin medioihin pääsee? Helpoimmin, jos kirja tulee WSOY:n, Otavan, Gummeruksen, Tammen tai Teoksen markkinointikoneistosta.

Onko tässä kirja-alan tulevaisuus? Kirjakauppojen osalta on helppo vastata “kyllä”. Akateemisen ja Suomalaisen jättämiä markkina-aukkoja täydentävät tosin vielä vuosia Info-ketju yhdessä vuosi vuodelta harvenevan Kipa- ja Q-kirjakauppaverkostojen kera. Markettien kirjamyynti kasvaa, mutta se kasvaa vain hyvin suppealla valikoimalla. Marketeista on turha etsiä muuta kuin Mitä Suomi lukee-listan kirjoja ja isojen kustantamoiden poistoeriä. Netissä Adlibris jatkanee hintojen polkemista tulevaisuudessakin.

Kustantamoiden osalta kirjallisuuden myyvin osuus on tässä (Ntamon luen tästä joukosta pois, se on mukana verkostossa vain kuriositeettina ja muistutuksena että onhan niitä muitakin kustantamoja kuin ne isot). Jos Hesarin sivulla olisi ollut tilaa, Siltala olisi päässyt mukaan. Siinäpä ne näkyvimmät kustantamot sitten ovatkin. Muut pääsevät pinnalle ajoittain - jos pääsevät.

Mitä muuta Vallan verkostosta puuttuu kuin muutama tuhat kustantajaa, puolet Suomen kirjakauppaverkosta ja tuhansia ihmisiä? Sieltä puuttuu mm. kirjojen tukkuporras etunenässä Kirjavälitys, joka käyttää melkoista kirja-alan valtaa kustantajien ja kirjakauppojen näkökulmasta. Tavallista lukijaa Kirjavälitys tai Kustannustaito eivät sinänsä kiinnosta, mutta niiden toiminta (ja toimimattomuus) näkyy kyllä kaupan hyllyssä. Kirjakaupan kannalta Adlibris on myös merkittävä tukkuri. Myyhän se monet kirjat halvemmalla kuin Kirjavälitys tai Kustannustaito - tai kustantaja itse suoraan kirjakaupalle.

Mediasta puuttuu tietenkin suurin osa. Mainitsemisen arvoinen yrittäjä alalla on mielestäni kuitenkin KirjaIN-lehti, joka ainakin ensimmäisissä numeroissaan tarjosi hyvän vaihtoehdon silloiselle kirjallisuusjournalismille.

Kirja-alan tapahtumista Vallan verkostossa on mukana vain Helsingin Kirjamessut, vaikka kirja-alan tapahtumia on maa väärällään Turun kirjamessuista alkaen. Vaikka Helsingin Kirjamessuja voi hyvin perustein syyttää rahastamisesta, sitä voi myös kiittää kaikenlaisen kirjallisuuden esilletuomisesta. Kirja-alan keskittyessä yhä harvempiin käsiin alan tapahtumien merkitys vaihtoehtojen tarjoajana kasvaa. Mutta se onkin sitten kokonaan oma pulmansa, miten lukija löytää vaihtoehtoja neljän median, kuuden kustantajan ja kahden kirjakaupan ulkopuolelta.

Finlandia-ehdokkuuden todellisesta hinnasta Parnasso julkaisi huhtikuun numerossaan kirjoitukseni ja Kirjasäätiön asiamiehen Sakari Laihon vastauksen.

Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen sain kuulla, että yhteismarkkinointimaksu oli eri Finlandioilla eri suuruinen. Esimerkiksi Tieto Finlandian ehdokkaille maksu oli vähän yli 1400 euroa eli reilun tonnin vähemmän kuin meillä.

Omassa vastauksessaan Sakari Laiho tietenkin pesi Kirjasäätiön puhtoiseksi pulmuseksi. Hän väittää nyt jälkikäteen, että hän teki selväksi, että yhteisilmoitus on täysin vapaaehtoinen ja on ollut oma vikani, etten ole selvittänyt hintaa etukäteen. Eikä Kirjasäätiöllä ole osaa eikä arpaa koko yhteisilmoituksen kanssa. Niinpä niin.

Ihme kyllä nimenomaan Kirjasäätiön asiamies kehotti soittamaan ”mahdollisimman pian, asialla on kiire” ilmoitusasiaa hoitavalle henkilölle, ja nimenomaan Kirjasäätiön asiamies pahoitteli minulle (kun soitin hänelle laskun saatuani), ettei hän ollut kertonut ilmoituksen maksavan, vaikka ”se kuuluu hänen tehtäviinsä” (sitaatit Kirjasäätiön asiamieheltä).

Ensikertalaisena tein juuri niin kuin käskettiin – ja näköjään tein väärin.

Viime syksynä kustantamamme Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija-kirja pääsi Finlandia Junior-ehdokkaaksi, palkinnon historian pienimpänä kustantajana. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes kävi ilmi, että olimmekin ehdokkaaksi asettuessamme antaneet tietämättämme kilpailun järjestävälle Suomen Kirjasäätiölle avoimen sitoumuksen maksaa kilpailusta aiheutuneita mainoskuluja.
Ainoa kustannuserä, joka oli julkisesti ilmoitettu etukäteen ehdokaskirjoja lähettäneille kustantajille, oli kilpailun osallistumismaksu 80 euroa kirjalta. Nyt kuitenkin ehdokaskirjojen yhteismainontaa hoitanut Kustannusyhtiö Otava karhuaa meiltä 2558 euron laskua.
Lasku on kuulemma osuutemme Helsingin Sanomissa julkaistusta puolen sivun ilmoituksesta, jossa ”perinteiseen tapaan” kaikki ehdokaskirjat olivat esillä ehdokkuuden julkistamista seuraavana päivänä.
Ilmoitusta varten minulta pyydettiin kirjan kansikuvaa, jolloin tietenkin kysyin mitä ilmoitus maksaa. Iloinen ja naurava vastaus oli, että ”kaikkihan maksaa, katsotaan sitten”. Nyt olen parin kuukauden ajan yrittänyt saada jotakuta ”katsomaan” kanssani kuluja, mutta kukaan ei suostu keskustelemaan asiasta sanaakaan. Olen vain rettelöivä häirikkö, joka ei ymmärrä, miten kirja-alalla toimitaan.
Kilpailun järjestäjien mieleen ei ilmeisesti ole koskaan tullut, että Finlandia-ehdokkuuden arvoista kirjallisuutta saattaisi pystyä julkaisemaan pieni kustantaja, jolla ei ole varaa tuhansien eurojen ilmoituslaskuihin. Palkintoehdokkuus ei nimittäin takaa, että ehdokaskirjan myynti olisi sitä luokkaa, että kustantaja pystyisi katteellaan maksamaan kirjan valmistuskulujen lisäksi kilpailun markkinointiin liittyviä kuluja.
Nykyisellään Finlandia-palkinto on vain isojen ja rikkaiden kustantajien keskinäinen hiekkalaatikko, jonne pienillä ja köyhillä ei ole asiaa. Tämä on hyvä pienten kustantajien tietää.
Onneksi emme voittaneet, pelottaa ajatellakin, miten suuren laskun silloin olisimme saaneet.

Kirja-alasta on kesän mittaan julkaistu kaksi erityisen mielenkiintoista artikkelia. Taloussanomat pohti heinäkuun alussa Kuka päättää, mitä Suomi lukee?-artikkelissaan kirjakauppa-alan keskittymistä ja etenkin Suomalaisen Kirjakaupan vaikutusvaltaa. Toinen huomionarvoinen kirjoitus on Kiiltomadossa julkaistu kustantaja Anna-Riikka Carlsonin Kun rakkaus ei riitä-pääkirjoitus, jossa Carlson pohtii kustannusalan ongelmia.

Taloussanomissa Suomalaisen Kirjakaupan ostojohtaja Kristiina Rantanen kiistää Suomalaisen Kirjakaupan olevan määräävässä asemassa kirjakauppa-alalla. “Olemme samassa asemassa kuin muutkin”, Rantanen sanoo.

Höpöhöpö, sanon minä. Suomalainen Kirjakauppa ei todellakaan ole samassa asemassa kuin muut kirjakaupat tässä maassa. Suomalainen Kirjakauppa toimii käytännössä kirja-alan hintojen määrittelijänä, jonka hinnoittelua kaikki muut seuraavat (ja pelkäävät).

Eriarvoisuus alkaa siitä, että Suomalainen Kirjakauppa ostaa kirjoja kustantajilta halvemmalla kuin muut kirjakaupat. Kirjan kappalehinta on tietenkin eri lavallisen ostajalle kuin laatikollisen ostajalle, mutta nykyinen hintapolkujärjestelmä on johtanut siihen, että pienen kirjakauppiaan kannattaa ostaa moni hittikirja Suomalaisesta Kirjakaupasta, eikä kirjan tekijältä suoraan ilman välikäsien “rahastusta”. Tämä on väärin. Tällainen hinnoittelupolitiikka on kirja-alan syöpä. Vaan kukapa siihen puuttuisi? Niin kauan kuin olen pieni kirjakauppias, kukaan iso kustantaja ei kuuntele - ja niin kauan kuin olen pieni kustantaja, kukaan iso kirjakauppias ei kuuntele.

Anna-Riikka Carlson puntaroi kirja-alan pulmia monelta kantilta hyviä ja oivaltavia havaintoja tehden, mutta lopputulos (”Nousisin mielelläni barrikaadeille… mutta en tiedä ketä vastaan marssisin”) on sama kuin monen muunkin kirja-alalla toimivan loppupäätelmä. Jotain tarttis tehdä, mutta kukaan ei tiedä mitä. Kaikki ovat kuitenkin yhtä ja samaa mieltä, että homma ei toimi pitkän päälle näin.

TOP-10:n ulkopuoliset kirjailijat ja pienet kustantajat ovat huolissaan toimeentulostaan, ja ihan oikeutetusti. Kustannusala jos mikä on riskibisnestä. Kirjailija saattaa kirjoittaa vuosia kirjaa, jota myydään 500 kpl ja palkaksi tulee ehkä pari tonnia. Samaan tyyliin harrastuspohjalta pieni kustantajakin voi tehdä vuosikausia kirjoja, joista se ei saa itselleen mitään muuta kuin mainetta jos sitäkään. Kaikki tulot menevät julkaistavien kirjojen tekemiseen, markkinointiin, kaikenlaisiin juokseviin menoihin ja veroihin. Kustannusbisnes on kuin lottoa. Tulot ovat epävarmat, mutta koskaan ei voi tietää, milloin Se Iso Voitto tulee. Toisaalta, jos kaikki olisi alusta alkaen helppoa ja kuukausipalkkaista, olisiko se yhtä mielenkiintoista?

Anna-Riikka Carlsonin mielestä pieniä kustantamoja pitäisi tukea, muttei tarjoa valmiita vastauksia vaikka hyviä kysymyksiä kysyykin (pitäisikö pieniä kustantamoja kohdella kuten voittoa tuottamattomia yhdistyksiä ja pitäiskö valtion myöntää korvamerkittyjä avustuksia).

Kirja-alalla on vielä yksi syöpälaji, johon kumpikaan artikkeli ei puutu: hintoja raiskaavat nettikirjakaupat (kaikki nettikaupat eivät kuulu tähän sarjaan). Esimerkiksi monikansallinen Adlibris-nettikirjakauppa polkee hintoja välittämättä vähääkään toimintansa vaikutuksista. Adlibris myy jatkuvasti asiakkaille kirjoja hinnoilla, jotka ovat alemmat kuin kustantajien ja kirjatukkujen myyntihinnat pienille kirjakaupoille. Kaiken lisäksi Adlibris ja muutamat muut nettikaupat tekevät silloin tällöin kirjakauppa-alan murhaiskujaan postittamalla kirjat ilmaiseksi. Tässä toiminnassa ei ole mitään järkeä. Ensinnäkin nettikaupat tekevät tappiota ja toiseksi ne tappavat kirjakauppoja.

Mitä siis pitäisi tehdä? Tässä viisi vastausta, joilla päästään jo pitkälle:

1) Kustantajien on myytävä kirja samalla hinnalla kaikille kirjakaupoille (suositeltavampaa olisi myydä pienelle kirjakaupalle halvemmalla kuin ison ketjun kirjakaupalle).

2) Kirjakauppojen on lopetettava hintojen polkeminen, kohtuullinen kate on terveen kaupankäynnin ja reilun kilpailun elinehto.

3) Tekijöiden on saatava työstään kohtuullinen korvaus, joka tulee määritellä alalle laadittavalla julkisella sopimusmallilla, jota kaikki sitoutuvat noudattamaan yleisen paheksunnan uhalla.

4) Kirja-alan pieniä toimijoita on suosittava, kulttuurityötä tekevät pienet yritykset (ja yhdistykset ja taiteilijat) tulee ottaa valtion erityissuojeluun. Kulttuurityö on yleishyödyllistä toimintaa, jota tulee tukea mm. verohelpotuksin, kohde- ja yleisavustuksin.

5) Tappohintaiset nettikirjakaupat on pantava kuriin. Kustantajien on hinnoiteltava (jälleenmyyjä- ja/tai tukkukohtaisesti) kirjat niin, ettei kukaan myy kirjaa niin halvalla, että se murentaa kirja-alan rakennetta.

Kirja-ala on tähän saakka ollut täysin varma, ettei lama kosketa alaa joko juuri lainkaan tai korkeintaan hiukan. Kokeneet konkarit ovat todenneet, että “viime laman aikana kirja-ala jopa kasvoi”. Mutta mitä onkaan tapahtunut? Gummerus käy yt-neuvotteluja, Tammi käy yt-neuvotteluja, SanomaWSOY vähentää väkeä, Otava viilaa toimintaansa, kirjapaino jos toinenkin sopeuttaa, karsii, lomauttaa tai irtisanoo. Pienemmistä kustantamoista ei tietoja julkisuuteen tihku, kun ne eivät kiinnosta mediaa, mutta ilmiselvää on, että hyvin monet kustantamot leikkaavat viimeistään nyt kulujaan ja sitä kautta toimintojaan. Kustannuspäätöksiä tehdään harkitummin ja todennäköisesti myös vähemmän kuin ns. normaalina aikana.

Harkinnan kasvu on kirja-alalle tietenkin tervetullutta. Toivottavasti pahimmat hutut jäävät nyt julkaisematta. Lama tuo myös uusia mahdollisuuksia - etenkin pienille kustantamoille, jos niillä vain riittää malttia toimia viisaasti.

Lama tunnetusti kasvattaa käsikirjoitusten määrää ja sitä kautta painetta kustantamoissa. Teoriassa pienillä kustantajilla on nyt aiempaa paremmat mahdollisuudet saada hyviä käsikirjoituksia, kun isot julkaisevat vähemmän.

Valitettavasti lama karsii mediasta kulttuuria paljon pois, joten uusien kykyjen esiinnousu pienistä vähän tunnetuista kustantamoista voi olla työläämpää. Isojen kustantamoiden markkinointimylly puskee sanomansa vääjäämättä läpi.

Katsotaanpa vaikka Hesarin arvosteluita. Lehden nettisivuilla on noin 10 000 kirja-arvostelua vuodesta 1997 alkaen. Niistä tämän päivän haun mukaan 2014 kpl on WSOY:n kirjoja, 1607 Otavan, 913 Tammen, 446 Liken ja 401 Gummeruksen.  Ja vielä esimerkiksi: Atena 140 kpl, Kirjapaja 129 kpl, Edita 114 kpl, Teos 103 kpl, Sammakko 72kpl, Nemo 38 kpl ja Arktinen Banaani 13 kpl. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että vuosittain yli sata kirjaa julkaisevan Kustannus-Mäkelän kirjoja Hesari on haun mukaan arvostellut 20 kpl. Pienempien kustantajien teoksia hausta löytyy vain satunnaisia kappaleita. Eikä tämä ole vain Hesarin linja, se on maan tapa, jonka veikkaan yhä vain yleistyvän.

Siitä huolimatta pienen ei kannata lannistua, vaan hoitaa hommansa hyvin. Mahdollisuutensa kannattaa aina hyödyntää.

Olen talven mittaan yrittänyt kampanjoida pienten erikoiskauppojen puolesta, ja kannustaa kapinaan ja kekseliäisyyteen.

Kapinaa tarvitaan tukkukauppoja vastaan, jotta ne eivät isoille kauppaketjuille antamissaan paljousalennuksissa menisi enää näin pitkälle kuin nyt on menty. Kirjakaupan alallahan pienen kauppiaan kannattaa osa kirjoistaan käydä ostamassa kilpailijan kaupasta, eikä suoraan kustantajalta. Kirjakauppa-alan rakenne on pahasti pielessä.

Kekseliäisyyttä tarvitaan erikoiskaupoissa. Laman aikana jos koskaan kaupan tulee keksiä “se oma juttunsa”, se asia, joka tekee pienestä erikoisesta kaupasta käymisen arvoisen - nähtävyyden.
Kaupat tarvitsevat myös keskinäistä yhteistyötä. Yhteistä markkinointia ja yhteistyötä. Kanta-asiakkaita voi löytää mistä tahansa sidosryhmistä. Moni kauppias tai kauppa kuuluu johonkin yhdistykseen. Eikö sen (tai jonkin muun) yhdistyksen jäsenille voisi antaa jonkin pysyvän tai kausiluontoisen alennuksen? Onhan näitä kotiseutuyhdistyksiä ja jäsenjärjestöjä vaikka kuinka paljon. Pienen erikoiskaupan omaa kanta-asiakasklubia tai bonuskorttia ei tarvita, kortteja on jokaisella jo ihan riittävästi. Olemassa olevia jäsenyyksiä kannattaa hyödyntää.

Olen yllyttänyt mm. Suomen Yrittäjiä, Erikoiskaupan liittoa, Kaupan liittoa, Kirjakauppaliittoa ja lähes kaikkia medioita ottamaan pienten erikoiskauppojen asemaa esille tavalla tai toisella. Helsingin Sanomat puuttui asiaan Kaarina Sinerkarin Miten pönkittäisi pikkukauppaa-kolumnissa 18.3. Sen jälkeen ainakin Helsingin Uutiset reagoi ja teki asiasta jutun 1.4. Demari 8.4. ja Kirjakauppaliitto avasi jäsenkirjeensä palstat kirjoitukselleni.

Jokainen asiakas toimii kukkaronsa mukaan, kuten jokainen kauppiaskin, ja jokainen joutuu tekemään ostopäätöksiä, jotka eivät ole lähipalvelujen tulevaisuuden kannalta hyviä. Erikoiskauppojen näivettyminen rassaa etenkin pieniä taajamia, joille erikoiskauppojen olemassaolo on myös kehittymisen edellytys ja elinehto.

Tämän syksyn oppikirjasesonki on jo loppusuoralla. Kirjakauppamme menestyi kirjakilpailussa erinomaisesti siihen nähden, millaista sotaa koulukirjojen hinnoittelu on. Kirjojen kate ja tilausten työmäärä  huomioon ottaen vain muutaman lukiokirjapaketin myyntiä voidaan pitää hyvänä saavutuksena. Isompi myyntivolyymi olisi tietenkin hienoa, mutta oppikirjojen käsittelykulut nousevat samaa tahtia kuin volyymikin, joten kokonaiskate on suunnilleen sama myytiinpä kirjoja “kohtuullinen” määrä tai “paljon”.

Pystymme kyllä myymään oppikirjat samaan hintaan kuin kilpailijakin, mutta oppikirjakauppaa ei pidä erehtyä kutsumaan bisnekseksi.

Lukiokirjojen myynnin kuningas on ilman muuta Lukiolaisten kirjakauppa (eli Suomalainen kirjakauppa eli SanomaWSOY). Miljardikerhoon kuuluvan  konsernin kanssa nyrkillä tapettavien sarjaan kuuluva itsenäinen kirjakauppa ei voi pärjätä. Etenkin kun kilpailija maksaa lukion oppilaskunnalle bonuksia sen mukaan, miten paljon oppilaat ostavat kirjoja. Niillä bonuksilla lukiolaiset voivat vaikkapa tehdä opintoretken. Sadankaan lukiolaisen kirjamyynnin katteella ei pieni kirjakauppa pysty viemään bussilasteittain lukiolaisia päiväksi Heurekaan.

Kirjakauppa-alan keskittymistä ei näytä mikään estävän, eikä edes hidastavan. Isot sanelevat kaupan ehdot ja jos pieni ei pysty samaan, pieni ei sitten tee kauppaa.

Mutta ei huolta kirjakauppiaat, emme ole yksin tässä liemessä, tämä ei ole ainoastaan kirjakauppa-alan kehityssuunta.