Lukijan, kirjakauppiaan ja kustantajan blogi

Finlandia-ehdokkuuden todellisesta hinnasta Parnasso julkaisi huhtikuun numerossaan kirjoitukseni ja Kirjasäätiön asiamiehen Sakari Laihon vastauksen.

Edellisen blogikirjoitukseni jälkeen sain kuulla, että yhteismarkkinointimaksu oli eri Finlandioilla eri suuruinen. Esimerkiksi Tieto Finlandian ehdokkaille maksu oli vähän yli 1400 euroa eli reilun tonnin vähemmän kuin meillä.

Omassa vastauksessaan Sakari Laiho tietenkin pesi Kirjasäätiön puhtoiseksi pulmuseksi. Hän väittää nyt jälkikäteen, että hän teki selväksi, että yhteisilmoitus on täysin vapaaehtoinen ja on ollut oma vikani, etten ole selvittänyt hintaa etukäteen. Eikä Kirjasäätiöllä ole osaa eikä arpaa koko yhteisilmoituksen kanssa. Niinpä niin.

Ihme kyllä nimenomaan Kirjasäätiön asiamies kehotti soittamaan ”mahdollisimman pian, asialla on kiire” ilmoitusasiaa hoitavalle henkilölle, ja nimenomaan Kirjasäätiön asiamies pahoitteli minulle (kun soitin hänelle laskun saatuani), ettei hän ollut kertonut ilmoituksen maksavan, vaikka ”se kuuluu hänen tehtäviinsä” (sitaatit Kirjasäätiön asiamieheltä).

Ensikertalaisena tein juuri niin kuin käskettiin – ja näköjään tein väärin.

Viime syksynä kustantamamme Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija-kirja pääsi Finlandia Junior-ehdokkaaksi, palkinnon historian pienimpänä kustantajana. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes kävi ilmi, että olimmekin ehdokkaaksi asettuessamme antaneet tietämättämme kilpailun järjestävälle Suomen Kirjasäätiölle avoimen sitoumuksen maksaa kilpailusta aiheutuneita mainoskuluja.
Ainoa kustannuserä, joka oli julkisesti ilmoitettu etukäteen ehdokaskirjoja lähettäneille kustantajille, oli kilpailun osallistumismaksu 80 euroa kirjalta. Nyt kuitenkin ehdokaskirjojen yhteismainontaa hoitanut Kustannusyhtiö Otava karhuaa meiltä 2558 euron laskua.
Lasku on kuulemma osuutemme Helsingin Sanomissa julkaistusta puolen sivun ilmoituksesta, jossa ”perinteiseen tapaan” kaikki ehdokaskirjat olivat esillä ehdokkuuden julkistamista seuraavana päivänä.
Ilmoitusta varten minulta pyydettiin kirjan kansikuvaa, jolloin tietenkin kysyin mitä ilmoitus maksaa. Iloinen ja naurava vastaus oli, että ”kaikkihan maksaa, katsotaan sitten”. Nyt olen parin kuukauden ajan yrittänyt saada jotakuta ”katsomaan” kanssani kuluja, mutta kukaan ei suostu keskustelemaan asiasta sanaakaan. Olen vain rettelöivä häirikkö, joka ei ymmärrä, miten kirja-alalla toimitaan.
Kilpailun järjestäjien mieleen ei ilmeisesti ole koskaan tullut, että Finlandia-ehdokkuuden arvoista kirjallisuutta saattaisi pystyä julkaisemaan pieni kustantaja, jolla ei ole varaa tuhansien eurojen ilmoituslaskuihin. Palkintoehdokkuus ei nimittäin takaa, että ehdokaskirjan myynti olisi sitä luokkaa, että kustantaja pystyisi katteellaan maksamaan kirjan valmistuskulujen lisäksi kilpailun markkinointiin liittyviä kuluja.
Nykyisellään Finlandia-palkinto on vain isojen ja rikkaiden kustantajien keskinäinen hiekkalaatikko, jonne pienillä ja köyhillä ei ole asiaa. Tämä on hyvä pienten kustantajien tietää.
Onneksi emme voittaneet, pelottaa ajatellakin, miten suuren laskun silloin olisimme saaneet.

Kirja-alasta on kesän mittaan julkaistu kaksi erityisen mielenkiintoista artikkelia. Taloussanomat pohti heinäkuun alussa Kuka päättää, mitä Suomi lukee?-artikkelissaan kirjakauppa-alan keskittymistä ja etenkin Suomalaisen Kirjakaupan vaikutusvaltaa. Toinen huomionarvoinen kirjoitus on Kiiltomadossa julkaistu kustantaja Anna-Riikka Carlsonin Kun rakkaus ei riitä-pääkirjoitus, jossa Carlson pohtii kustannusalan ongelmia.

Taloussanomissa Suomalaisen Kirjakaupan ostojohtaja Kristiina Rantanen kiistää Suomalaisen Kirjakaupan olevan määräävässä asemassa kirjakauppa-alalla. “Olemme samassa asemassa kuin muutkin”, Rantanen sanoo.

Paskapuhetta, sanon minä. Suomalainen Kirjakauppa ei todellakaan ole samassa asemassa kuin muut kirjakaupat tässä maassa. Suomalainen Kirjakauppa toimii käytännössä kirja-alan hintojen määrittelijänä, jonka hinnoittelua kaikki muut seuraavat (ja pelkäävät).

Eriarvoisuus alkaa siitä, että Suomalainen Kirjakauppa ostaa kirjoja kustantajilta halvemmalla kuin muut kirjakaupat. Kirjan kappalehinta on tietenkin eri lavallisen ostajalle kuin laatikollisen ostajalle, mutta nykyinen hintapolkujärjestelmä on johtanut siihen, että pienen kirjakauppiaan kannattaa ostaa moni hittikirja Suomalaisesta Kirjakaupasta, eikä kirjan tekijältä suoraan ilman välikäsien “rahastusta”. Tämä on väärin. Tällainen hinnoittelupolitiikka on kirja-alan syöpä. Vaan kukapa siihen puuttuisi? Niin kauan kuin olen pieni kirjakauppias, kukaan iso kustantaja ei kuuntele - ja niin kauan kuin olen pieni kustantaja, kukaan iso kirjakauppias ei kuuntele.

Anna-Riikka Carlson puntaroi kirja-alan pulmia monelta kantilta hyviä ja oivaltavia havaintoja tehden, mutta lopputulos (”Nousisin mielelläni barrikaadeille… mutta en tiedä ketä vastaan marssisin”) on sama kuin monen muunkin kirja-alalla toimivan loppupäätelmä. Jotain tarttis tehdä, mutta kukaan ei tiedä mitä. Kaikki ovat kuitenkin yhtä ja samaa mieltä, että homma ei toimi pitkän päälle näin.

TOP-10:n ulkopuoliset kirjailijat ja pienet kustantajat ovat huolissaan toimeentulostaan, ja ihan oikeutetusti. Kustannusala jos mikä on riskibisnestä. Kirjailija saattaa kirjoittaa vuosia kirjaa, jota myydään 500 kpl ja palkaksi tulee ehkä pari tonnia. Samaan tyyliin harrastuspohjalta pieni kustantajakin voi tehdä vuosikausia kirjoja, joista se ei saa itselleen mitään muuta kuin mainetta jos sitäkään. Kaikki tulot menevät julkaistavien kirjojen tekemiseen, markkinointiin, kaikenlaisiin juokseviin menoihin ja veroihin. Kustannusbisnes on kuin lottoa. Tulot ovat epävarmat, mutta koskaan ei voi tietää, milloin Se Iso Voitto tulee. Toisaalta, jos kaikki olisi alusta alkaen helppoa ja kuukausipalkkaista, olisiko se yhtä mielenkiintoista?

Anna-Riikka Carlsonin mielestä pieniä kustantamoja pitäisi tukea, muttei tarjoa valmiita vastauksia vaikka hyviä kysymyksiä kysyykin (pitäisikö pieniä kustantamoja kohdella kuten voittoa tuottamattomia yhdistyksiä ja pitäiskö valtion myöntää korvamerkittyjä avustuksia).

Kirja-alalla on vielä yksi syöpälaji, johon kumpikaan artikkeli ei puutu: hintoja raiskaavat nettikirjakaupat (kaikki nettikaupat eivät kuulu tähän sarjaan). Esimerkiksi monikansallinen Adlibris-nettikirjakauppa polkee hintoja välittämättä vähääkään toimintansa vaikutuksista. Adlibris myy jatkuvasti asiakkaille kirjoja hinnoilla, jotka ovat alemmat kuin kustantajien ja kirjatukkujen myyntihinnat pienille kirjakaupoille. Kaiken lisäksi Adlibris ja muutamat muut nettikaupat tekevät silloin tällöin kirjakauppa-alan murhaiskujaan postittamalla kirjat ilmaiseksi. Tässä toiminnassa ei ole mitään järkeä. Ensinnäkin nettikaupat tekevät tappiota ja toiseksi ne tappavat kirjakauppoja.

Mitä siis pitäisi tehdä? Tässä viisi vastausta, joilla päästään jo pitkälle:

1) Kustantajien on myytävä kirja samalla hinnalla kaikille kirjakaupoille (suositeltavampaa olisi myydä pienelle kirjakaupalle halvemmalla kuin ison ketjun kirjakaupalle).

2) Kirjakauppojen on lopetettava hintojen polkeminen, kohtuullinen kate on terveen kaupankäynnin ja reilun kilpailun elinehto.

3) Tekijöiden on saatava työstään kohtuullinen korvaus, joka tulee määritellä alalle laadittavalla julkisella sopimusmallilla, jota kaikki sitoutuvat noudattamaan yleisen paheksunnan uhalla.

4) Kirja-alan pieniä toimijoita on suosittava, kulttuurityötä tekevät pienet yritykset (ja yhdistykset ja taiteilijat) tulee ottaa valtion erityissuojeluun. Kulttuurityö on yleishyödyllistä toimintaa, jota tulee tukea mm. verohelpotuksin, kohde- ja yleisavustuksin.

5) Tappohintaiset nettikirjakaupat on pantava kuriin. Kustantajien on hinnoiteltava (jälleenmyyjä- ja/tai tukkukohtaisesti) kirjat niin, ettei kukaan myy kirjaa niin halvalla, että se murentaa kirja-alan rakennetta.

Kirja-ala on tähän saakka ollut täysin varma, ettei lama kosketa alaa joko juuri lainkaan tai korkeintaan hiukan. Kokeneet konkarit ovat todenneet, että “viime laman aikana kirja-ala jopa kasvoi”. Mutta mitä onkaan tapahtunut? Gummerus käy yt-neuvotteluja, Tammi käy yt-neuvotteluja, SanomaWSOY vähentää väkeä, Otava viilaa toimintaansa, kirjapaino jos toinenkin sopeuttaa, karsii, lomauttaa tai irtisanoo. Pienemmistä kustantamoista ei tietoja julkisuuteen tihku, kun ne eivät kiinnosta mediaa, mutta ilmiselvää on, että hyvin monet kustantamot leikkaavat viimeistään nyt kulujaan ja sitä kautta toimintojaan. Kustannuspäätöksiä tehdään harkitummin ja todennäköisesti myös vähemmän kuin ns. normaalina aikana.

Harkinnan kasvu on kirja-alalle tietenkin tervetullutta. Toivottavasti pahimmat hutut jäävät nyt julkaisematta. Lama tuo myös uusia mahdollisuuksia - etenkin pienille kustantamoille, jos niillä vain riittää malttia toimia viisaasti.

Lama tunnetusti kasvattaa käsikirjoitusten määrää ja sitä kautta painetta kustantamoissa. Teoriassa pienillä kustantajilla on nyt aiempaa paremmat mahdollisuudet saada hyviä käsikirjoituksia, kun isot julkaisevat vähemmän.

Valitettavasti lama karsii mediasta kulttuuria paljon pois, joten uusien kykyjen esiinnousu pienistä vähän tunnetuista kustantamoista voi olla työläämpää. Isojen kustantamoiden markkinointimylly puskee sanomansa vääjäämättä läpi.

Katsotaanpa vaikka Hesarin arvosteluita. Lehden nettisivuilla on noin 10 000 kirja-arvostelua vuodesta 1997 alkaen. Niistä tämän päivän haun mukaan 2014 kpl on WSOY:n kirjoja, 1607 Otavan, 913 Tammen, 446 Liken ja 401 Gummeruksen.  Ja vielä esimerkiksi: Atena 140 kpl, Kirjapaja 129 kpl, Edita 114 kpl, Teos 103 kpl, Sammakko 72kpl, Nemo 38 kpl ja Arktinen Banaani 13 kpl. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että vuosittain yli sata kirjaa julkaisevan Kustannus-Mäkelän kirjoja Hesari on haun mukaan arvostellut 20 kpl. Pienempien kustantajien teoksia hausta löytyy vain satunnaisia kappaleita. Eikä tämä ole vain Hesarin linja, se on maan tapa, jonka veikkaan yhä vain yleistyvän.

Siitä huolimatta pienen ei kannata lannistua, vaan hoitaa hommansa hyvin. Mahdollisuutensa kannattaa aina hyödyntää.

Olen talven mittaan yrittänyt kampanjoida pienten erikoiskauppojen puolesta, ja kannustaa kapinaan ja kekseliäisyyteen.

Kapinaa tarvitaan tukkukauppoja vastaan, jotta ne eivät isoille kauppaketjuille antamissaan paljousalennuksissa menisi enää näin pitkälle kuin nyt on menty. Kirjakaupan alallahan pienen kauppiaan kannattaa osa kirjoistaan käydä ostamassa kilpailijan kaupasta, eikä suoraan kustantajalta. Kirjakauppa-alan rakenne on pahasti pielessä.

Kekseliäisyyttä tarvitaan erikoiskaupoissa. Laman aikana jos koskaan kaupan tulee keksiä “se oma juttunsa”, se asia, joka tekee pienestä erikoisesta kaupasta käymisen arvoisen - nähtävyyden.
Kaupat tarvitsevat myös keskinäistä yhteistyötä. Yhteistä markkinointia ja yhteistyötä. Kanta-asiakkaita voi löytää mistä tahansa sidosryhmistä. Moni kauppias tai kauppa kuuluu johonkin yhdistykseen. Eikö sen (tai jonkin muun) yhdistyksen jäsenille voisi antaa jonkin pysyvän tai kausiluontoisen alennuksen? Onhan näitä kotiseutuyhdistyksiä ja jäsenjärjestöjä vaikka kuinka paljon. Pienen erikoiskaupan omaa kanta-asiakasklubia tai bonuskorttia ei tarvita, kortteja on jokaisella jo ihan riittävästi. Olemassa olevia jäsenyyksiä kannattaa hyödyntää.

Olen yllyttänyt mm. Suomen Yrittäjiä, Erikoiskaupan liittoa, Kaupan liittoa, Kirjakauppaliittoa ja lähes kaikkia medioita ottamaan pienten erikoiskauppojen asemaa esille tavalla tai toisella. Helsingin Sanomat puuttui asiaan Kaarina Sinerkarin Miten pönkittäisi pikkukauppaa-kolumnissa 18.3. Sen jälkeen ainakin Helsingin Uutiset reagoi ja teki asiasta jutun 1.4. Demari 8.4. ja Kirjakauppaliitto avasi jäsenkirjeensä palstat kirjoitukselleni.

Jokainen asiakas toimii kukkaronsa mukaan, kuten jokainen kauppiaskin, ja jokainen joutuu tekemään ostopäätöksiä, jotka eivät ole lähipalvelujen tulevaisuuden kannalta hyviä. Erikoiskauppojen näivettyminen rassaa etenkin pieniä taajamia, joille erikoiskauppojen olemassaolo on myös kehittymisen edellytys ja elinehto.

Tämän syksyn oppikirjasesonki on jo loppusuoralla. Kirjakauppamme menestyi kirjakilpailussa erinomaisesti siihen nähden, millaista sotaa koulukirjojen hinnoittelu on. Kirjojen kate ja tilausten työmäärä  huomioon ottaen vain muutaman lukiokirjapaketin myyntiä voidaan pitää hyvänä saavutuksena. Isompi myyntivolyymi olisi tietenkin hienoa, mutta oppikirjojen käsittelykulut nousevat samaa tahtia kuin volyymikin, joten kokonaiskate on suunnilleen sama myytiinpä kirjoja “kohtuullinen” määrä tai “paljon”.

Pystymme kyllä myymään oppikirjat samaan hintaan kuin kilpailijakin, mutta oppikirjakauppaa ei pidä erehtyä kutsumaan bisnekseksi.

Lukiokirjojen myynnin kuningas on ilman muuta Lukiolaisten kirjakauppa (eli Suomalainen kirjakauppa eli SanomaWSOY). Miljardikerhoon kuuluvan  konsernin kanssa nyrkillä tapettavien sarjaan kuuluva itsenäinen kirjakauppa ei voi pärjätä. Etenkin kun kilpailija maksaa lukion oppilaskunnalle bonuksia sen mukaan, miten paljon oppilaat ostavat kirjoja. Niillä bonuksilla lukiolaiset voivat vaikkapa tehdä opintoretken. Sadankaan lukiolaisen kirjamyynnin katteella ei pieni kirjakauppa pysty viemään bussilasteittain lukiolaisia päiväksi Heurekaan.

Kirjakauppa-alan keskittymistä ei näytä mikään estävän, eikä edes hidastavan. Isot sanelevat kaupan ehdot ja jos pieni ei pysty samaan, pieni ei sitten tee kauppaa.

Mutta ei huolta kirjakauppiaat, emme ole yksin tässä liemessä, tämä ei ole ainoastaan kirjakauppa-alan kehityssuunta.

Tänään koitti meille viimeinkin Se Suuri Päivä, jota jokainen kustantaja vuorollaan odottaa. Tänään nimittäin kustantamomme nimi oli ensimmäistä kertaa painettuna Helsingin Sanomien sivulle. Olemme runsaan kolmen vuoden aikana julkaisseet 11 teosta, niistä ja kirjailijoistamme on ollut juttuja mm. Ilta-Sanomissa, Iltalehdessä, Apu-lehdessä, Me Naisissa, Annassa, Meidän Perhe-lehdessä, Parnassossa, Aamulehdessä, Savon Sanomissa, Kaltiossa, TV2:ssa, Yleisradiossa jne. Arviot teoksistamme ovat olleet pääsääntöisesti kiittäviä. Ja nyt viimein Helsingin Sanomat noteeraa meidät ja mainitsee syksyn uutuuslistallaan teoksemme. Hienoa!

Hesarin uutiskynnystä olemme yrittäneet ylittää ennenkin. Esimerkiksi silloin, kun Ada 4-sarjakuva oli Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana, Hesari kirjoitti Suomen kaikkien aikojen ensimmäisestä Sarjakuva-Finlandia-palkinnosta tasan kaksi juttua, mutta kummassakaan niissä ei kerrottu edes ketkä ovat ehdokkaina. Tilaa lehdessä on tietenkin rajallinen määrä ja kulttuuritoimitus ihan itse päättää, mahtuuko kymmenen nimen lista lehteen vai ei. Hesarin linja piti hyvin koko valintaprosessin ajan, eikä se julkaissut arvioita kuin parista ehdokasalbumista.

Tämä kuulostaa tietenkin kateellisen ja katkeran kustantajan ruikutukselta yhtä sanomalehteä kohtaan, mutta Hesarin vaikutusta ja mahtia ei käy kiistäminen. Hesari on sadoille tuhansille suomalaisille ainoa lehti, jonka kulttuurisivuja he edes selaavat. Suomen pienellä kielialueella Helsingin Sanomien merkitys kulttuurivaikuttajana on siten erittäin merkittävä. Hyvin usealle tavalliselle lukijalle kirjaa ei ole olemassa, ellei Helsingin Sanomat mainitse sitä edes uutuusluetteloissaan.

Parikymmentä vuotta toimittajan työtä tehneenä tiedän kyllä, millaisessa tietotulvassa Hesarin väki kahlaa. Helppoa ei tietenkään ole heilläkään. Toivon vain, että kulttuuri ja tietenkin erityisesti kirjallisuus saisi siellä nykyistä enemmän tilaa, esimerkiksi vaikkapa urheilulta.

Kulttuuri koskettaa suomalaisten päivittäistä elämää enemmän kuin huippu-urheilu.Emme vain aina huomaa, että kulttuuria on ympärillämme paljon itsestäänselvyytenä: kirjallisuutta, musiikkia, elokuvaa, kuvataidetta, arkkitehtuuria, tanssia jne. Yhtään päivää emme pysty viettämään törmäämättä väkisin johonkin kulttuurimuotoon. Urheilua sen sijaan voimme välttää huomattavasti helpommin.

Kulttuurissa myös tapahtuu vähintäänkin yhtä paljon kuin urheilussa. Illan pääuutislähetyksen jälkeen televisiosta voisikin vallan hyvin tulla jonain päivänä Kulttuuriruutu ja päivän ainoa Urheilu-uutiset-lähetys voisi tulla esimerkiksi kello 18.15 tai 23.20.

Kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen näyttää viimeinkin edistyvän. Viimeksi vapaampien aukiolojen puolesta on puhunut hallinto- ja kuntaministeri Mari Kiviniemi ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen. Itse olen ollut aina sitä mieltä, että kauppojen tulee itse saada päättää, milloin ne ovat auki.
Mari Kiviniemen mukaan vapaat aukioloajat hillitsevät hintojen nousua ja parantavat palveluita. Palveluiden parantumisen ymmärrän hyvin sitä kautta, että palveluiden saatavuus paranee. Mutta hintojen nousun hillintään en usko. Useampikin poliitikko on eri yhteyksissä todennut, että kilpailun kiristyessä hintataso laskee. Se on totta johonkin asti, mutta ei ihan loppuun saakka. Kilpailuhan on kiristynyt joka alalla kaiken aikaa, vuosikymmeniä. Ja miten on hintojen käynyt? Joskus joku hinta voi väliaikaisesti laskea, mutta yleisesti ottaen hintataso on noussut koko ajan.
Jokainen kaupan porras haluaa korottaa hintoja siitä yksinkertaisesta syystä, että energian hinta on nousussa, kuljetusten hinnat ovat nousussa, palkat ovat nousussa, raaka-aineiden hinnat ovat nousussa, myymälöiden ja toimitilojen vuokrat ovat nousussa eikä tuotteiden hintoihin vaikuttava verotus ei ole kevenemässä (mahdollisesti ruuan alvia lukuun ottamatta). Kaiken lisäksi hintojen nousun kanssa kamppailevat kuluttajat karsivat menojaan eli ostavat vähemmän. Kenen pitäisi siis tinkiä, jotta hinnat oikeasti laskisivat? Kuka on valmis luopumaan osuudestaan?

Ikivanha kauppiaiden totuus on, että jos katteesta joustetaan, silloin myyntiä pitää saada lisää. Mutta ovatko asiakkaat valmiita kuluttamaan enemmän, kun kuluttajavalistus neuvoo ostamaan yhä harkitummin ja ekovalistus kolkuttaa omatuntoja muistuttamalla jokaisen ostoksen ympäristövaikutuksista?
Valistajat ovat tietenkin oikealla asialla. Kuluttajalla on lopullinen valta kaupan tulevaisuudesta – entä vastuu?

Kirjojen myynti on kappalemääräisesti kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana huimasti. Uusia aikuisten kaunokirjallisia teoksia, lasten- ja nuortenkirjoja, sarjakuvia ja tietokirjoja myytiin vuonna 2007 yli 41 prosenttia eli 1134 kirjaa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Vuodesta 2003 kasvu on ollut 18 prosenttia, mutta euromääräinen kasvu vain viitisen prosenttia.

Suomen Kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan vuosina 2003-2007 kustannustoiminnan parissa työskentelevän henkilöstön määrä kasvoi liki 33 prosenttia. Uusia toimijoita on siis tullut alalle paljon, mutta heidän työnsä ei vielä näy kirja-alan euromäärisessä kasvussa.

Uusista kustantajista huolimatta myydyimpien kirjojen kustantajat ovat yhä edelleen samoja vanhoja tuttuja. Kirjallisuuden kärki on jopa pelottavan kapea, sillä vuonna 2007 kaikki yli 40 000 kpl myyneet kirjat tulivat vain kahdesta kustantamosta: Sanoma-WSOY:stä ja Otavasta.

Lukijoiden suursuosion saavuttaa vain muutama kirja. Vuonna 2007 yli 40 000 kpl myyneitä kirjoja oli kaikkiaan 18 kappaletta. Paitsi jos Aku Ankan taskukirjat lasketaan mukaan, silloin luku on 34. Ja nekin opukset tulivat Sanoma-WSOY:stä. Kaikkiaan kirjoja (oppikirjat poislukien) julkaistiin liki 3900 kpl.

Vuotta aiemmin tilasto oli hiukan monipuolisempi, sillä 20 kirjaa pääsi yli 40 000 kappaleen ja kustantajiakin oli peräti kolme. Tammen julkaisema Harry Potter olikin vuoden myydyin kirja: 152 400 kappaletta.

Tilastojen ulkopuolelle jää nimikemäärisesti vähintäänkin saman verran kirjallisuutta. Omakustantajien, yhdistysten ja epävirallisten kustantajien teoksia julkaistaan vuosittain varovasti arvioiden tuhansia. Tämän kirjallisen sektorin osuus tulee todennäiköisesti jatkamaan kasvuaan, sillä kirjan tekeminen tai teettäminen on helppoa, eikä edes kovin kallista. Se miten omakustanteet paikkaavat perinteisten kustantamoiden jättämiä aukkoja, on taas aivan oma kysymyksensä.

Ostosten maksaminen pankki- ja luottokorteilla yleistyy huimaa vauhtia. Esimerkiksi paperikauppamme asiakkaista n. 40 prosenttia maksaa ostoksensa kortilla. Vuosi sitten luku oli noin kolmannes. Kortti on kätevä maksuväline, sillä se on aina tasaraha. Korttimaksussa ei tarvita seteleiden aitouden tunnistusta, eikä vaihtorahan ja kassan laskentaa. Kortti on siis nopea ja täsmällinen maksutapa - mutta vain asiakkaan kannalta. Kaupalle korttimaksu on kallis ja hidas, etenkin jos asiakas maksaa luottokortilla, Visa Electronilla tai upouudella Debit-kortilla.

Perinteisellä pankkikortilla tehty maksu tulee normaalisti kaupan tilille seuraavana aamuna, kun muut korttimaksut tilittyvät vasta viikon päästä. Tämä viikon maksuviive johtuu Luottokunnan, pankkien ja kaupan järjestöjen keskinäisestä sopimuksesta. Tekniikka ei ole este nopeammalle aikataululle, vaan vanha sopimus.

Luottokunnan kannaltahan tilanne on hyvä. Tileillään seisovan kauppiaiden omaisuuden se voi vaikka käyttää kasvamassa korkoa jossain sopivassa kohteessa - siis korkoa Luottokunnalle, ei kauppiaille.

Asiakkaalle koko asialla ei ole merkitystä, sillä raha lähtee tililtä joko samantien tai hetkellisen kateverauksen jälkeen, ellei kortti ole maksuaikakortti, jolloin asiakas saa laskun ostoksistaan.

Korttimaksu on kaupan tiskillä tapahtuva tilisiirto. Viikon maksuviiveen ymmärtäisin hyvin, jos maksu tulisi toiselta puolelta maailmaa, mutta Suomen sisäisessä maksuliikenteessä viikon hidastelua en ymmärrä. En tänä aikana, jolloin kaikki on tässä ja nyt, on-line 24/7.

Kesällä korttimaksujen ja erityisesti luottokorttimaksujen määrä kasvaa selvästi - eli hitaan rahan määrä kasvaa. Samaan aikaan kuitenkin kauppiaiden menot kasvavat. Lomakausi lisää palkkamenoja lomarahojen ja kesäsijaisten ansiosta. Lisäksi on paljon kauppoja, joille kesä ei ole parasta myyntiaikaa.

Korttimaksujen yleistyessä kauppa joutuu investoimaan maksupäätteisiin. Vanha maksupääte on uusittava käyttämään sirukortteja ja jotta maksutapahtuma olisi sujuva, laajakaista on ainoa vaihtoehto. Elisakin uudisti kesäkuussa palveluaan hinnoittelemalla maksupäätteen käytön perinteisessä lankalinjassa kannattamattomaksi laajakaistaan verrattuna. Kaupan on siis maksettava siitä, että se pystyy vastaanottamaan kasvavan määrän hidasta rahaa. Rahan kokonaismäärä kaupan kassassa ei välttämättä kasva, mutta hitaan rahan suhteellinen osuus kasvaa koko ajan. Meillä sen osuus on jo yli kolmannes korttimaksuista.

Keväällä ehdotin mm. Erikoiskauppojen Liitolle ja Suomen Yrittäjille, että ne aloittaisivat neuvottelut Luottokunnan korttimaksujen käsittelyajan lyhentämiseksi. Sain paljon ystävällistä myötätuntoa (kiitos siitä) ja tiedon, että vuonna 2012 maksuaika lyhenee maksupalveludirektiivin ansiosta 1+1 päivään. Neljä vuotta on mielestäni kuitenkin liian pitkä aika näin tärkeässä asiassa. En keksi mitään syytä, miksi kaupan pitäisi odottaa omia rahojaan useita päiviä vielä neljä vuotta. Suomi on olevinaan teknologian edelläkävijä myös maksuliikenneasioissa, joten nyt olisi hyvä tilaisuus osoittaa tämä todeksi. Kauppiaiden ja yrittäjäjärjestöjen on valpastuttava tässä asiassa. Pankkien voisi kuvittelevan myös olevan kiinnostuneita siitä, että kauppa saa rahansa nykyistä nopeammin käyttöönsä. Onhan kyse kaupan maksuvalmiudesta.

Mediaa olen yrittänyt aktivoida tekemään asiasta juttua, mutta toistaiseksi jutunaihe ei ole kelvannut. Ehkä kaupan alaa ei tunneta riittävästi tai sen ongelmia ei pidetä “oikeina ongelmina”, joille kannattaisi uhrata palstatilaa.